Panu Tast: Yhden aikakauden loppu

Blogi 8/2026 | Panu Tast

Terveydenhuollossa tapahtuu joskus huomaamattomia muutoksia. Sitten on niitä hetkiä, jolloin pieni säädöstekninen liike kertoo, että kokonainen ajattelutapa on tullut tiensä päähän.

Nyt olemme juuri eläneet jälkimmäistä.

Terveydenhuollon ammattihenkilöasetuksen lähes vuosi sitten tapahtunut 16 §:n kumoaminen sai lopullisen päätepisteensä 4.6., kun STM antoi asetuksen, joka poistaa myös optikon lääkeaineluettelosta kahdeksan vuoden ikärajan. Muutos ei ole kosmetiikkaa. Se laittaa pisteen ajalle, jossa sääntely laahasi todellisuutta perässä – ja joskus sitä vastaan – vuosikymmenestä toiseen.

Ikärajat syntyivät aikanaan varovaisuudesta. Se oli ymmärrettävää. Mutta jossain vaiheessa varovaisuudesta tuli seisahtuneisuutta. Tarkoituksenmukainen sääntely muuttui sääntelyksi, jota kukaan ei pystynyt yrityksistä huolimatta uskottavasti perustelemaan mutta joka silti jäi voimaan.

Tämä on suomalaisen terveydenhuollon klassikko: tiedetään, että jokin ei toimi, mutta ei uskalleta koskea siihen, vaikka todellisuus meni oikealta ja vasemmalta ohi jo vuosia sitten.

Diagnostisten lääkeaineiden käyttö optometristin, rajatun lääkkeenmääräämisoikeuden omaavan laillistetun optikon, työssä ei ole uusi asia. Se on ollut osa kliinistä arkea yli vuosikymmenen. Koulutus on kehittynyt, osaaminen on systemaattista ja kansainvälinen käytäntö yksiselitteinen: sama työ on jo pitkään pystytty muualla tekemään ilman keinotekoisia rajoja – potilasturvallisesti.

Silti meillä pidettiin kiinni numerosta asetuksen liitteessä. Ja juuri siinä on koko asian ydin.

Turvallisuus ei synny numeroista. Se ei synny ikärajoista. Se syntyy osaamisesta, koulutuksesta ja siitä, että ammattilainen tietää mitä tekee.

Ikäraja ei koskaan tehnyt toiminnasta potilasturvallista. Se vain teki osasta perusteltuja tutkimuksia mahdottomia.

Annettu asetus on tärkeä juuri siksi, mitä se symboloi. Se kertoo, että järjestelmä pystyy lopulta korjaamaan itseään – vaikkakin hitaasti. Ja ennen kaikkea se kertoo, että osaamiseen perustuva malli voittaa lopulta rakenteisiin lukitut oletukset ja vailla tutkimusnäyttöä olevat mielipiteet.

Laajemmassa kuvassa tämä on paljon isompi kysymys kuin yksi asetus ja sen liite.

Meillä on krooninen ongelma hoitoon pääsyssä. Tarve kasvaa, kun väestö ikääntyy ja perustason palvelut yskivät. Silmäterveyden kohdalla tämä näkyy erityisen voimakkaasti. Ja silti pidämme kiinni rakenteista ja erikoisalajohdon linjauksista, jotka estävät koulutettujen ammattilaisten täysimääräisen hyödyntämisen.

Se ei ole enää varovaisuutta. Se on resurssien tuhlaamista.

Yhden ikärajan poistaminen ei ratkaise kokonaisuutta. Mutta se osoittaa suunnan. Sääntelyä voidaan purkaa fiksusti – ilman että potilasturvallisuus heikkenee. Usein käy itse asiassa juuri päinvastoin: potilasturvallisuus paranee, kun työ voidaan tehdä oikein.

Samalla kun iloitsen tästä, on pakko kysyä epämiellyttävä kysymys: kuinka monta vastaavaa “teknistä yksityiskohtaa” järjestelmässämme on edelleen jäljellä? Kuinka moni niistä hidastaa hoitoon pääsyä tarpeettomasti ja heikentää potilasturvallisuutta sen sijaan, että parantaisi?

Yhden aikakauden loppu ei tunnu miltään. Ei ole leikkausnauhaa, ei juhlapuheita. On vain hetki, jolloin huomataan, että vanha ajattelu ei enää kantanut.

Kirjoittaja Panu Tast on Näkeminen ja silmäterveys Näe ry:n toimitusjohtaja
Kuva: Näe ry

Tämä kirjoitus on julkaistu Hoiva&Terveyden verkkosivuilla 5.6.2026.